Leiriläiset saivat tehtäväksi keksiä, miten koivunvarvun saa kuorittua. Tekniikkaa löytyi monenlaista, jopa hampaat otettiin avuksi – miltähän mahtaa koivunkuori maistua?
EEVA VÄÄTÄINEN MUISTELEE
Meillä lapsena Olga-mummi johti vispiläntekoa. Kaikki piti tehdä ennen juhannusta, koska silloin kuori irtosi koivusta parhaiten. Haettiin metsästä iso kasa koivuja, mistä taiteltiin pienempiä oksia ja ne kuorittiin vetämällä tyvestä latvaan päin kuorta.
Kun oli tullut kasa valmiita valkoisia oksia, niin alettiin sitoa niitä lomittain laittaen panta väliin pystyyn. Toinen panta tuli sitten kun vispilä oli todettu tarpeeksi tuuheaksi. Panta tehtiin myös kuoritusta koivusta ja kierrettiin samalla lailla kuin saunavastankin panta. Sitten lopuksi vispilä siistittiin puukolla vuollen tyvi ja saksilla ohuet latvat.
Sitten kun vispilä oli kuivunut, se otettiin käyttöön. Leivän pohjat putsattiin sillä, pöytäliinalta otettiin roskat, vatkattiin kermat ja pestiin astiat. Joka hommaan oli oma vispilä. Sitten kun se kului ja siitä katkeili oksia että se oli ihan nysä, niin se oli hyvä patasutina putsaamaan tiukankin lian.
Pannan paikkaa siirtämällä voi säädellä vispiläosan leveyttä.
Kuoriminen oli mukavaa. Hetken päästä keksittiin avuksi puolittain halkaistusta rungonpätkästä tehty "kuorimiskone". Toimii näin: risu halkaistuun väliin, sopivan tiukka puristus, ja risua vedettäessä kuori irtoaa.
Kuorituista oksan pätkistä sai kivoja kakkutikkuja viemiseksi kotiin. Sellaisella saa kätevästi testattua kakun kypsyyden. Pidemmistä pätkistä voi kietaista rannerenkaita ja ohuista risuista pieniä sormuksia.
|
